Tänään havahduin taas kerran siihen, kuinka aika lentää ihan liian nopeeta. Meidän pikku vauvasta on kasvanu taapero. Tuntuu, että Alex oppii joka päivä jotain uutta ja kehitys on niin hurjaa. Toisaalta on ihana seurata pienen kasvua, mutta taas toisaalta mielen valtaa haikeus. Muistan kyselleeni ystäviltäni, joilla oli lapsia ennen itseeni, että mikä aika oli parasta lapsen kanssa. Suurin osa ei osannut vastata ja sanoi, että jokainen vaihe oli omalla tavallaan ainutlaatuista aikaa. Nyt mietin itse samoin, en osaisi sanoa mikä on ollut sitä ihaninta aikaa. Jokainen hetki on ollut omalla tavallaan ihaninta ja haluan vaan yrittää nauttia jokaisesta hetkestä ja tallettaa niitä sydämeeni.
3 kommenttia:
Voi jokos se teidänkin poitsu pönöttää noin pystyssä :) Kyllä aika tosiaan menee niin hurjaa vauhtia! Oon nyt viime aikoina pysähtynyt usein siihen ajatukseen, kuinka sitä joskus haaveili omasta pikkuisesta ja kuinka se haave muuttuukin kovin nopeasti jossakin vaiheessa jo menneisyyden muistoksi kun pienestä tulee niin nopeaan iso! Hui!
Niin se vain on. Ainutlaatuista, jokaikinen hetki pikkuisen kanssa, siinä kehityksessä ja kasvussa mukana elää, siinä muutoksessa, jota tapahtuu kokoajan. Siinä läsnä olla. Ja kuinka sitä onkaan onnellinen tästä kaikesta. Tämä on juuri se aika, josta joskus unelmoin, jota odotin. Tässä voisin olla aina, siihen pysähtyä, jäädä. Omien rakkaiden murujen kanssa. Nautitaan Maria, niin ohikiitäviä ovat nämä hetket! <3
Hei Maria! Kiva löytää sunkin blogi!
Ja mä jaan ton tunteen jo nyt, vaikka meidän pieni on alle 2kk! Ihan liian hurjan nopeeta menee aika <3 Ja toisaalta ihana seurata toisen kasvua ja kehitystä
Lähetä kommentti